tulla hyväksi, samalla kun hän tahraa käsiään verellä.
Mainitsen tämän esimerkkinä, mutta en tarkotuksessa ketään loukata.
Kukin ihminen itse päättää sisässään kaikista kysymyksistä oman elämänsä
suhteen, ja se on hänen yksityinen asiansa Jumalan kanssa. Emme voi
tuomita ketään. Emme voi sanoa, kun näemme jonkun syövän lihaa: »Ah, hän
on mahdoton, hän ei kykene elämään veljellisesti.» Meidän kädessämme ei
ole veljeyden mittapuu. Kun ihminen on vakava pyrkimyksessään, on hänen
yksityinen asiansa, mistä kohdasta hän alottaa. Ihmisellä on laki
itsessään, sanotaan raamatussa. Hän on itselleen laki. Laki on
kirjotettu hänen sydämeensä ja hän itse ymmärtää, mitä hän itseltänsä
vaatii. Kun hän vilpittömästi tahtoo edetä veljellisyyden tiellä ja kun
hän ajattelee ihanteena, että voisi palvella ihmiskuntaa ja
maailmankaikkeutta, sen onnea ja edistystä, mitään itselleen pyytämättä,
silloin hän on oikealla. Ihmisen on niin yksinkertaista tuntea, niin
helppoa arvostella omaa itseään. Hän kysyy itseltään: mitä minä tahdon?
ja vastaa siihen aivan rehellisesti ja vilpittömästi. Aivan
välttämätöntä totuudenetsijälle on, ettei hän tee mitään ilvettä itsensä
kanssa. Siinä kohdassa ihmiset erehtyvät, että usein ovat sokkosilla
itsensä kanssa. Totuudenetsijälle ei sellainen kelpaa, hänen täytyy
seisoa alastomana itsensä edessä. Mutta kun hän löytää itsestään
vilpittömän tahdon edetä veljeyden tiellä, silloin totisesti hän etenee
ja älyllinen totuudennäkemys muuttuu hänessä siveelliseksi
elämänvoimaksi--ja ihmiselle tapahtuu uusi kokemus.
Hän näkee nyt, hän tuntee nyt, kuinka se suuri elämä, jonka hän on
järkensä silmällä nähnyt ja johon hän uskoo, mahtavana voimana virtaa
hänen sieluunsa. Hän tuntee kuinka avaruuden äärettömyydestä elämän
henki liitelee hänen sieluunsa ja kuinka ikuisuuden syvyydestä elämän
lähdevesi pulppuaa hänen sieluunsa. Nyt hän tietää aivan uudella tavalla
että me muodostamme yhden suuren kokonaisuuden, että me totisesti kaikki
olemme saman isän lapsia, sillä hän tuntee olevansa yhtä kaikkien
kanssa. Se suuri elämä, joka oli hänelle ainoastaan älyllinen
todellisuus, muuttuu eläväksi todellisuudeksi ja selvittää hänelle
elävän kokemuksen avulla, mitä on rakkaus. Silloin kun hänelle tapahtuu
tämä ihmeellinen hetkellinen uudestasyntyminen, silloin hän tietää mitä
rakkaus on siitä yksinkertaisesta syystä, että hän sillä hetkellä
rakastaa kaikkia, ja samalla hän ymmärtää koko olemuksellaan, ettei ole
muuta vapahtajaa olemassa kuin Jumala. Hän ei voi itse itseään vapahtaa
eikä tehdä itseään hyväksi--kuinka hän kuolevainen ihminen voisi
itseään pelastaa ja millä voimalla? Ei, vaan se ääretön voima, se suuri
ihmeellinen, yhtenäinen elämä, joka on kaiken takana, se hänet täyttää,
se hänet puhtaaksi pesee. Se on rakkaus ja se opettaa häntä rakastamaan.
Sen avulla, sen täyttämänä hän osaa rakastaa. Se yksin, Jumala itse, on
pelastaja, vapahtaja. Kaikki teologiset riidat ja kiistat Jumalan
armosta, ihmisen omasta voimasta j.n.e. tulevat aivan arvottomiksi hänen
silmissään. Ihmiset, jotka eivät asioista tiedä, saattavat niistä puhua,
mutta kun ihminen itse tietää, kun hän on itse kokenut, mikä voima se
on, joka hänet nostaa, mikä voima se yksin on, joka hänet tekee hyväksi,
puhdistaa, täyttää rakkaudella kaikkea kohtaan, kun hän sen tietää,
silloin hänen ei tarvitse riidellä kysymyksestä sellaisten kanssa, jotka
eivät sitä tiedä. Yhdentekevää on, kutsuuko ihminen tuota voimaa Jumalan
voimaksi vai kutsuuko hän sitä omaksi itsekseen, sillä totisesti se on
hänen oma itsensä, joka asuu auran ulkopuolella, joka tulvaa häneen,
mutta totisesti se samalla on itse ääretön elämä. Nimi on toisarvoinen
asia eikä muuta sitä tosiseikkaa, että personallinen minä ei voi nostaa
itseään, jollei se täyty elämällä, joka personallisesti katsoen tulvaa
siihen ulkoapäin, tulkoon se sitten äärettömyydestä tai ihmisen
korkeammasta itsestä, sillä käytännöllisesti katsoen nämä ovat yhtä.