laivat etelästäpäin kulkivat. Sinne hän meni joka päivä valkoisessa
puvussa, hiukset pitkillä kiharoilla, pieni sirokas kesähattu päässä.
Kalliolle hän asettui, puoleksi pitkälleen, kyynäspäänsä nojaan. Hame
laskeutui runsaissa poimuissa hänen ympärilleen, kiharat valuivat
kiemuroissa alas hartioille ja käsi, joka poskea tukesi, oli kuulean
valkoinen. Jonkun kirjan hän pani levälleen eteensä, mutta silmät eivät
siihen kiintyneet, ne haaveillen häälyivät kauvas vetten yli, ulapalle
päin.
Näin hän odotteli rikasta, mahtavaa sulhoaan, unelmiensa esinettä. Jos
hän vaan laivalla oli, täytyi hänen huomata hänet täältä kalliolta.
Huomata ja ihastua samalla, ja rientää hänen luokseen, niin pian kuin
suinkin ennätti.
Laivoja kulki ohitse yhtä mittaa, joka päivä. Kiikarit käännettiin
häntä kohti, mutta hän piti asentonsa, eikä uskaltanut silmiään paljon
sinne päin kääntää, ne kuin haaveillen häälyivät ulapalle, kauvas
vetten yli.
Täsmälleen hän sentään tiesi, minkälaista väkeä milloinkin laivassa
oli, ja herrojen suhteen hän varsinkin oli selvillä. Sillä niiden
seasta hän joka kerran etsi sitä ikävöittyä, aavistettua, sitä
tuntematonta, jota hän koko elämänsä oli rakastanut, jumaloinut,
odottanut.
Päivä meni, toinen tuli. Yhä kiihkeämmäksi hänen kaihonsa kasvoi, yhä
uskollisemmasti hän kalliolla odotteli. Viikot vierivät, kesä kului,
syksy läheni. Hän ei enää loikonut, hän istui, kädet ristissä. Silmät
eivät enää vesiä mittailleet, ne tähystelivät sitä ilmanrantaa, josta
laiva oli tulossa. Ja kun se ilmestyi, seurasi hän sitä toivolla ja
pelvolla, kunnes se kohdalle saapui. Tuskallinen oli katse, jolla hän
tarkasteli jok'ainoata outoa herraa, jonka hän laivalla älysi: Eikö hän
jo vihdoinkin ilmestyisi?
Turha toivo! Hän ei ilmestynyt. He muuttivat takaisin kaupunkiin. Uusi
huvikausi alkoi, tuo aika, jota hän ennen aina riemulla oli
vastaanottanut ja joka yhäti oli tuottanut hänelle uusia voittoja,
uusia laakeria, ja valloitettuja sydämmiä tukuttain. Nyt, mikä eroitus!
Nyt hän katseli sen elämää syrjästä, katkeralla mielellä. Hän ei enää
kuulunut kaupungin seurapiiriin, häntä ei kaivattu, ei huolittu mukaan.
Eikä hän voinut työntääntyä, ei voinut eikä tahtonut--ei millään
ehdolla! Sillä hän luuli huomaavansa jok'ainoan vieraan ihmisen
silmissä salaista ivaa ja suupielissä hillityn naurun nytkähdyksiä.
Maailma oli niin paha, ja ihmiset niin katalia!
Hän karttoi heitä, minkä suinkin voi, ja sulkeutui omaan hiljaiseen
elämäänsä. Vanhan, yksinäisen naisen ilottomat päivät olivat hänen
edessään, ei auttanut mikään. Se oli totuus, joka päivä päivältä kävi
yhä selvemmäksi. Miesten kylmässä, huolimattomassa tervehdyksessä,
naisten halveksivassa katseessa hän luki nimen: »vanha piika». Ja se
vaikutti häneen joka kerran kuin käärmeen pisto.
Vuodet, jotka seurasivat, muodostivat vaan yhden ainoan lakastuneiden
toiveiden historian. Hänen elämänsä oli väritöntä, hiljaista, harmaata.
Ei mikään tapaus luonut vaihtelua sen yksitoikkoisuuteen, eikä mikään
iloisempi vaikutus virkistänyt mieltä. Alussa vielä pettymykset ajoivat
toisiansa takaa, lopulta hän ei enää pettynyt missään, sillä hän ei
enää mitään toivonut.