olento olisi sopiva, esim. hevonen, joka osaa uida? Kun ansiotöistä
puhuttiin, silloin Hiiden ruuna (Tuonelan karhu) vastasi tunteitten
kuohua. Ja puhuuhan Platonkin, että ihminen järkiolentona on ratsastaja,
tunteet ja himot hänessä se ratsu, jota hän ohjaa. Aivan niin, mutta
Kalevalan valitsema venesymboli osottaa hienolla tavalla, ettei enää ole
puhetta tavallisen ihmisen tunneluonnosta, jolla vielä, kuten eläimellä
ainakin, saattaa olla oma tahtonsa; tässä on nyt kysymys vihityn
puhdistuneesta tunne-elämästä, jonka itsekkyys on kuollut ja jota
sentähden paremmin sopii verrata »elottomaan esineeseen», veneeseen,
joka ehdottomasti tottelee ja palvelee omistajaansa.
Mikä kuitenkin ennen kaikkea todistaa, että Kalevala puhuu okkultisesta
tajunnanvälineestä, on se paljous ihmismäisiä olentoja, joita
Väinämöinen loihtii veneen teloille istumaan. Nämä kuvaavat vesiruumiin
kykyjä eli aisteja, joilla tunteitten unimaailmaa tutkitaan, ja minkä
nojalla? Se selviää seuraavasta kahdesta seikasta:
Ensiksikin vesiruumiin aistit eivät ole paikallisia samalla tavalla kuin
fyysillisen ruumiin, vaan »kaikkiallisia», niitä on joka puolella,
edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla--koko ruumis on kuin aistin;
eivätkä eri aistit ole erillään toisistaan, vaan kaikki ovat yhdessä:
sama aistin välittää näön, kuulon, tunnon j.n.e. aistimuksia. Voi siis
sanoa, että ihminen vesiruumiissaan näkee, kuulee, tuntee j.n.e. joka
ruumiinsa osalla, mikä seikka on elävästi kuvattu siten, että joka
puolella venettä on ihmismäisiä taikaolentoja.
Toiseksi tunnemaailmassa, unimaailmassa, kun sitä katselemme muodon
kannalta eli niinkuin sanotaan selvänäköisellä silmällä, pukeutuvat
ihmisten tavalliset tunteet ja himot vastaaviin eläinmuotoihin: susiin,
käärmeihin, sikoihin, konniin j.n.e. tai oikeammin kaikenlaisiin
sekasikiöihin, joissa useinkin jokin ruumiinosa--silmä, suu, nokka--on
erityisen pelottava ja silmiinpistävä; tämä varsinkin näkyy kuoleman
jälkeen. Kuta enemmän ihminen tunteissaan puhdistuu, sitä enemmän hänen
tunteittensa ja ajatustensa muodot lähenevät kukkien ja kasvien
ulkonäköä, vieläpä geometristen kuvioiden ja kappalten, kristallien
j.n.e., kuten tapahtuu »kosintaretkeläisen» mietiskelyssä. Ainoastaan
harvoissa tapauksissa vihkimättömän ihmisen ajatus pukeutuu ihmisen
muotoon; tämä esim. tapahtuu, jos hän suurella rakkaudella ajattelee
jotain omaistaan, tahtoen tälle jotain ilmottaa: silloin hänen
ajatuksensa lähtee hänen itsensä näköisenä tuon omaisen luo.
Toisin taas on korkealle kehittyneen tietäjän laita: hänen personalliset
ajatuksensa pukeutuvat aina--milloin hän ei itse toista tahdo--ihmisen
muotoon. Minkätähden? Sentähden että ihmisen muoto myös on symboli. Ja
mitä se kuvaa? Itsetietoisuutta, itsetietoista ajatusta ja järkeä. Jos
tietäjä esim. tahtoo oppilaalleen jotain ilmottaa, lähettää hän
ajatuksen herkän oppilaansa luo. Ajatus toimii tietäjän näköisenä
elävänä olentona ja suorittaa tehtävänsä kuin lähetti ainakin
palatakseen sitten takaisin lähettäjänsä luo. Jos tietäjä tahtoo jostain
asiasta selvyyttä, hän samoin lähettää ajatuksen sitä selvyyttä
hakemaan, ja ajatus palaa hänen luoksensa tarpeellinen tieto mukanaan.
Tunteitten herkässä unikuvamaailmassa muoto on sisällönmukainen; siellä
voivat pettää ainoastaan ne, jotka sen maailman lakeja ja voimia
hallitsevat. Ihmiset, jotka siinä ovat avuttomain lasten kaltaisia,
paljastavat itsensä paljaalla olemisellaan.
Kun vesiruumiin kykyjä ja aisteja kuvataan ihmisennäköisiksi, merkitsee
tämä siis, että niitä kehitetään itsetoimiviksi ja itsetietoisiksi. On